Eli ehkä mä voisin kuitenkin sanoa itseäni edes jonkin verran spontaaniksi henkilöksi, vaikka välillä jäänkin punnitsemaan ja jahkailemaan asioita pitkiksi ajoiksi, jos siihen on mahdollisuus.
Tää asia tuli mun mieleen tänään, kun lähdettiin käymään Rion koululla, sillä se tarvitsi sieltä jotain papereita. Tämän jälkeen mentiin Kallioon puistoon syömään vähän kaupasta haettuja eväitä ja nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Pikku Myyn kanssa kaupungilla liikkumisesta on jo tullut aika luontevaa ja tiedetään mm. missä on hyviä hoitohuoneita. Tällä kertaa käytiin vaihtamassa vaippa kirjastossa ja jatkettiin matkaa Aasia-kauppaan ja Ipanaiseen. Pienten shoppailujen jälkeen aurinko vaan jatkoi paistamista, vaikka iltapäivästä piti tulla jo pilvistä ja sadetta, joten päätettiin aivan spontaanisti lähteä Suomenlinnaan! Idea tuntu aika villiltä, sillä ollaan jo pari kertaa keskustassa ollessa mietitty Suomenlinnaan menoa, mutta aina päädytty siihen, että pitäis valmistua siihen vähän paremmin, ottaa piknik-viltti ja eväät mukaan jne. ja jätetty menemättä.
Nyt kuitenkin vaan mentiin, vaikkei oltu sitä mitenkään suunniteltu. Eikä se Suomenlinna nyt kovin kaukana ole ja Pikku Myylle oli kuitenkin vaatetta ja sadesuoja mukana sekä tissit täynnä ruokaa, joten mitäpä muuta sitä olis tarvinnutkaan.
Ja oikein kivaa meillä olikin! Pikku Myy katseli niin paljon ympärilleen, ettei malttanut nukkua ollenkaan ja meillä oli hauskaa katsellessa sen innostusta. Vaikka onhan tää aika noloa, että tuollainen pieni retki omassa kotikaupungissa tuntui ihan jännän spontaanilta... Mutta kivaa siitä teki myös huomio, että ollaan päästy täysin jo alun epävarmuudesta ohi, jolloin pelotti jo ajatuskin siitä, että mitä jos Pikku Myy alkaa huutamaan jossain julkisella paikalla. Kotoa lähteminen ei tietysti onnistu yhtä reippaasti kuin ennen, mutta on kiva, että melkein minne vaan voi lähtä vauvankin kanssa.
Ja vaikken mä nyt vielä mikään expertti vajaan nelkän kuukauden kokemuksella ole puhumaan spontaaniuudesta lasten kanssa, niin mulla on kyllä olo, ettei tää pikku ihminen kauheesti meidän menoa tule hidastamaan. Minkään koliikkivauvan kanssa ei varmasti ole kiva lähteä kauas kotoa, mutta jos vauva on suht helppo, ei mun mielestä oo mitään syytä jumahtaa vaan kotiin, ellei niin halua.
Elämässä tuntuu välillä muutenkin parhaat asiat syntyvän aika spontaanisti ja turhia miettimättä. Usein esim. ihan suunnittelematta syntyneet illanvietot ovat paljon ikimuistoisempia kuin uuden vuoden ja vapun kaltaiset "pakko juhlat", jolloin "pitäisi" olla hauskaa. Ja niin se taitaa olla noiden vauvojenkin kanssa. Jos jotain yrittää oikein suunnitella (kuten esim. meidän vappupikinik...), ei mikään onnistu ollenkaan, mutta hauskaa voi olla sitten joskus yllättäen senkin edestä.
Mutta saa nähdä miten aika muuttaa mun mielipidettä. Vähän isomman lapsen kanssa saattaa ainakin vähän villimpi spontaaniuus olla jo vähän hankalampaa... Vai onko? En tiedä. Mä luulen, että ainakin siihen asti, kun Pikku Myy menee kouluun, voidaan aika hyvin tehdä mitä mieleen juolahtaa.
Ei kommentteja