Moi vaan! Täällä ollaan ihan elossa, vaikka bloggaustahdista voisi päätelläkin jotain ihan muuta...
Blogi ei ole unohtunut mihinkään, mutten ole vain keksinyt viimeaikoina mitään järkevää kirjoitettavaa. Haluaisin pitää blogin pääasiassa positiivisena paikkana, mutta viime viikot on tehnyt lähinnä mieli tulla vain oksentamaan tänne kaikki kiukutus ja ärsytys, jota Pikku Myyn alkanut uhmaikä on aihauttanut... Ensimmäiset pahemmat uhmakohtaukset alkoivat joulukuussa, jolloin mistä vain mikä ei mennyt Myyn mielen mukaan, tuli hirveä raivo. Kaikki siirtymät on myös nykyään todella raskaita, kun Myy ei halua pukea vaatteita tai istua rattaissa. Varsinkin metromatkat on yhtä helvettiä, kun ainut mitä Myy haluaisi tehdä on kävellä pitkin metroa tai seistä keskellä lattiaa. Ja olenpa jopa muutaman kerran antanut tehdä senkin, kun en vaan ole jaksanut enää pitää huutavaa ja rimpuilevaa taaperoa sylissä. Siinä on sitten mummot saaneet henkäillä, kun lapsi on kaatunut lattialla metron pysähtyessä.... Ainut millä Myyn saa pysymään rattaissa metromatkan ajan on videoiden näyttäminen puhelimelta, jota sitten teenkin välillä, vaikka siitä tulee aina vähän huono-mutsi olo... Myös kävellessä paikasta toiseen, täytyy Myy välillä lahjoa puhelimen avulla rattaisiin istumaan, kun usein tilanteet on sellaisia, että se ei suostu istumaan, mutta ei jaksa kävelläkään tai vaan valahtaa velttona maahan, jos sitä yrittää pitää kädestä. Toinen vaihtoehto on sitten kantaa lasta yhdellä kädellä ja työntää rattaita toisella kädellä, joka ei myökään huippu hauskaa ole, vaikka positiivisesti ajateltuna varmaan siitä johtuen mun käsilihakset on ihan ok kunnossa, vaikken pahemmin kerkeä niitä jumppaamaan.