Onko elämä kahden lapsen kanssa sellaista kuin kuvittelin?

Moikka taas!

Mun bloggaamaan palaaminen on ollut nyt kovin kivikkoista, sillä kuten kerroin, tuli mulle tietokoneen kanssa vähän ongelmia. Ne sain onneksi vihdoin selätettyä, mutta jonkin ajan päästä kone meni uudestaan aivan sekaisin enkä saanut sitä enää mitenkään auki! Onneksi olin kerennyt ensimmäisellä kerralla siirtää kaikki kuvat ja muut tärkeät tiedostot ulkoiselle kovalevylle, niin siitä ei koitunut mitään katastrofia. Päätin, ettei konetta kannata enää edes yrittää korjata, sillä olihan sillä jo sen verran ikää ja muutenkin kaikenlaista kremppaa... Joten, niinpä viime viikolla meille saapuikin uusi kone Macbook Pro! Ja onhan tää aivan rautaa! Mutta Windows-käyttäjänä mä oon vielä vähän sormi suussa ja yritän opetella käyttämään Macia. Edelleenkään en osaa esim. nimetä kuvia, mutta päätin nyt kuitenkin jo julkiasta tän postauksen, kun on ollut niin pitkään hiljaiseloa!

Eli siispä postauksen pariin, jossa mietin näin 10 kuukauden kokemuksella onko elämä ollut kahden lapsen kanssa sellaista kuin etukäteen odotin ja onko ne asiat toteutuneet, joita vähän ennakkoon pelkäsin.

Ensimmäiset päivät kotona uuden vauvan tultua taloon

Terveisiä täältä vauvakuplasta! Joka ei tosin ole ihan niin vaaleanpunainen kuin soisi... Me ollaan nyt oltu siis puoltoista viikkoa kotona, josta Rio oli isyyslomalla viime viikon, mutta meni tällä viikolla jo takaisin töihin. Ja vaikka vauva ei ole vielä kahta viikkoakaan vanha, on tähän aikaan mahtunut aika monenlaisia päiviä...

Vauva on aivan ihana, mutta muutaman ensimmäisen päivän kotona se itki todella paljon eikä rauhoittunut missään muualla kuin mun kanssa. Rio ei saanut pidettyä sitä lähes ollenkaan, kun sen sylissä tuli aina hirveä huuto. Ja tämä tarkoitti sitten sitä, että Pikku Myyn (joka muuten sai solisluun murtuman kantositeen pois, juuri kun tultiin kotiin) piti tehdä kaikki asiat isin kanssa, joka oli hänen "vain äiti kelpaa mihinkään -vaiheessa" aikamoinen shokki. Oltiin toki puhuttu hänelle tästä jo ennen vauvan tuloa ja että pian äiti ei voi hoitaa ihan jokaista ruokailua, hampaiden pesua tai pukemista, mutta ei se mitään auttanut. Niinpä ensimmäiset päivät meni kuunnellessa huutavaa vauvaa sekä raivoavaa taaperoa... Samalla myös Pikku Myyn sairaalassa alkanut ihastus ja kiinnostus pikkusiskoa kohtaan lopahti täysin ja hän muuttui aivan välinpitämättömäksi vauvaa kohtaan. Meillä oli myös kauhea työ saada Myy nukahtamaan omaan huoneeseensa, kun häntä harmitti niin paljon se, että vauva sai nukkua meidän huoneessa. Onneksi jaksettiin kuitenkin taistella ne pari iltaa, sillä sen jälkeen tilanne helpottikin ja nyt samat nukutusrutiinit omaan sänkyyn taas toimii.