Ensimmäiset päivät kotona uuden vauvan tultua taloon

Terveisiä täältä vauvakuplasta! Joka ei tosin ole ihan niin vaaleanpunainen kuin soisi... Me ollaan nyt oltu siis puoltoista viikkoa kotona, josta Rio oli isyyslomalla viime viikon, mutta meni tällä viikolla jo takaisin töihin. Ja vaikka vauva ei ole vielä kahta viikkoakaan vanha, on tähän aikaan mahtunut aika monenlaisia päiviä...

Vauva on aivan ihana, mutta muutaman ensimmäisen päivän kotona se itki todella paljon eikä rauhoittunut missään muualla kuin mun kanssa. Rio ei saanut pidettyä sitä lähes ollenkaan, kun sen sylissä tuli aina hirveä huuto. Ja tämä tarkoitti sitten sitä, että Pikku Myyn (joka muuten sai solisluun murtuman kantositeen pois, juuri kun tultiin kotiin) piti tehdä kaikki asiat isin kanssa, joka oli hänen "vain äiti kelpaa mihinkään -vaiheessa" aikamoinen shokki. Oltiin toki puhuttu hänelle tästä jo ennen vauvan tuloa ja että pian äiti ei voi hoitaa ihan jokaista ruokailua, hampaiden pesua tai pukemista, mutta ei se mitään auttanut. Niinpä ensimmäiset päivät meni kuunnellessa huutavaa vauvaa sekä raivoavaa taaperoa... Samalla myös Pikku Myyn sairaalassa alkanut ihastus ja kiinnostus pikkusiskoa kohtaan lopahti täysin ja hän muuttui aivan välinpitämättömäksi vauvaa kohtaan. Meillä oli myös kauhea työ saada Myy nukahtamaan omaan huoneeseensa, kun häntä harmitti niin paljon se, että vauva sai nukkua meidän huoneessa. Onneksi jaksettiin kuitenkin taistella ne pari iltaa, sillä sen jälkeen tilanne helpottikin ja nyt samat nukutusrutiinit omaan sänkyyn taas toimii.

Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen Myy muuttuikin sitten aivan isin tytöksi ja pyysi aina isin avuksi kaikkeen ja oli mulle vähän etäinen. Tämän jälkeen myös iltahalit ja -pusut on jääneet äitille antamatta, joka kirpaisee aika kovasti tietysti itseäni...

Pikku hiljaa vauva alkoi nukkumaan vähän pidempiä pätkiä ja muuttui samalla muutenkin leppoisammaksi. Nyt vauva viihtyy myös Rion sylissä tai hetken aikaa sitterissäkin ja otin myös kantorepun käyttöön. Niinpä oleminen vauvan kanssa helpottui, mutta sitten Myy tulikin kipeäksi ja halusi taas, että äiti olisi aina häntä auttamassa isin sijaan... Muutama päivä oli hyvin pitkä, tylsä ja lastenohjelmat pyörivät hävyttömän paljon.

Nyt Myy alkaa olemaan terve ja kyllä nää päivät vähitellen tuntuu helpottavan. Myy kiukkuaa, mutta on meillä aina välillä hyviäkin hetkiä. Aina vauvan nukkuessa yritän huomioida sitä, pitää sylissä jne. mutta välillä hän ei vaan halua tehdä mitään. Ärsyttää myös kun hän ei vielä yhtään osaa olla kiitollinen siitä ajasta, kun keretään tehdä jotain kivaa yhdessä, vaan heti kun vauva taas herää, alkaa murjotus. Yhtenäkin päivänä Myy istui kaksi tuntia eteisessä, kun häntä harmitti, että otin vauvan ulkoota tullessa pois vaunuista. Siellä se sitten vuoroin mökötti ja vuoroin huusi pää punaisena, eikä mikään auttanut...

Eniten mua on lähinnä säälittänyt, kun Myy on välillä ollut tosi surullinen. Eräänäkin kertana mun äidin lähdettyä meiltä alkoi sillä ihan kyyneleet valua, kun sitä niin harmitti, että mummi lähti kotiin. Välillä se myös vaan istuu surullisen näköisenä paikallaan eikä halua tehdä mitään. Mutta ollaan kovasti yritetty sanoittaa sille tilannetta ja vakuuttaa, että hän on ihan yhtä tärkeä meille kuin ennenkin. Lisäksi mua vähän harmittaa, ettei vauva saa sellaista täydellisen ihanaa pesimisaikaa äidin kanssa ja että se joutuu kuuntelemaan huutoa heti ensimmäisinä päivinä... Mutta onneksi sitä ei kyllä ole möykkä pahemmin haitannut ja se nukkuu ihan hyvin, vaikka isosisko riehuisikin vieressä. Ja onhan se itsekin kovaääninen itkijä. On varmaan jo mahassa tottunut ääniin ja tajunnut, että tässä perheessä pitää pitää kovaa ääntä, jos meinaa pärjätä, heh. Tai sitten me ei vaan osata tehdä kuin kovaäänisiä lapsia (vaikka salaa toivottiinkin sellaista, jonka itku olisi suloista tihrustamista eikä taas semmoista, jonka kuulee koko metro...).

Mutta kyllä täällä vähän jo näkyy valoa tunnelin päässä, sillä tänään olikin jo aika kiva ja helppo päivä! Ja Myy on jopa alkanut ottaa vähän kontaktia vauvaan. Tänään halusi ihan omasta pyynnöstä pitää sitä sylissäkin ja antaa pusun. Ja äitikin sai pitkästä aikaa halin ja pusun ennen nukkumaan menoa. Eli eiköhän tää tästä ajan myötä helpota. Myy ei kuitenkaan ole yrittänyt missään vaiheessa satuttaa vauvaa tms. tai kysellyt milloin se lähtee pois, joka tuntuu ihan lohdulliselta muiden kauhutarinoita kuunnellessa...


P.S. Ota seurantaan myös Eat Hoop Loven Facebook sekä Instagram (@eathooplove)!