Yhteisen kielen merkitys parisuhteessa

Me käytiin tällä viikolla Rion kanssa kahden kulttuurin perheille tarkoitetussa Duo -perhevalmennuksessa, jossa pohdittiin mm. sitä, kuinka lapselle voi opettaa kahta tai useampaa kieltä ja se sai mut miettimään myös kielen merkitystä parisuhteessa.


Mä en suoraan sanottuna koskaan aikaisemmin voinut edes kuvitella olevani parisuhteessa, jossa mun pitäis puhua englantia. En oo koskaan ollut englannissa mikään erityisen hyvä ja kuten olen täälläkin kertonut, olen nuorempana ollut ihan super ujo edes käyttämään sitä. Tai ujokaan ei ole ihan kuvaava sana, sillä olin aina aivan kauhusta kankeana ja rupesin hikoilemaan tuskan hikeä heti, jos oli edes mahdollisuus, että joutuisin sanomaan jotakin ääneen englanniksi muiden ihmisten kuullen. Nykyään olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että olen matkustelun avulla päässyt peloistani ja ymmärtänyt, ettei mitään pahaa tapahdukaan, jos teen virheen ja että tärkeintä on vain tulla ymmärretyksi.



Ajattelin siis aina, että en voisi olla vakavastiotettavassa parisuhteessa muuta kuin suomea puhuvan kanssa, sillä se on ainut kieli, jolla pystyn todella näyttämään tunteeni ja ilmaisemaan itseäni juuri niin kuin haluan. Jotenkin olen kuitenkin ajautunut suhteeseen, jossa käytetään pääkielenä englantia. Asiaa helpottaa onneksi se, että englanti ei ole kummallekaan meistä äidinkieli. On jotenkin reilumpaa, että molemmat ovat samassa tilanteessa ja kumpikin tietää kuinka ärsyttävää on, kun ei löydä aivan niitä sanoja, joita haluaisi käyttää. Näitä tilanteita tapahtuu ainakin itselle erityisesti riidellessä, sillä tunteet kuumentuneena on vaikea muutenkaan ajatella järkevästi, saatikka sitten löytää yhtä sopivia sanoja, kuin mitä suomeksi pystyisi samassa tilanteessa laukomaan... En tiedä kestäisinkö edes olla jonkun englantia äidinkielenään puhuvan kanssa, sillä olisi varmaan raskasta olla aina se osapuoli, joka joutuu miettimään sanojaan vähän tarkemmin ja tulisi korjailluksi virheistään.

Mutta vaikka ajatukseni vieraskielisistä suhteista ovat nyt muuttuneet ja oma suhdekin toimii aivan hyvin, täytyy kielen olla kuitenkin mielestäni tietyllä tasolla, jotta suhde voisi kestää. Vaikka me ei Rion kanssa kumpikaan puhuta englantia täydellisesti, osataan me sitä kuitenkin sen verran hyvin, että pystytään puhumaan vähän syvällisimmistäkin asioista. Suhdetta on varmasti vaikea syventää, jos kieli rajoittuu suunnilleen säästä puhumiseen... Kommunikoinnistahan suurin osa (mikähän oli oikea prosenttimäärä..? 90 prosenttia?) on muuta kuin itse sanoja, mutta kyllä niitä sanojakin vaan tarvitaan.



Itse ainakin olen kehittynyt aika hyväksi kiertämään sanoja, joita en osaa tai selittämään niitä niin, että toinen kuitenkin ymmärtää ne. Usein saatan tämän jälkeen vielä tarkistaa sanan sanakirjasta, jotta osaisin ehkä käyttää sitä seuraavalla kerralla. Vaikka päivittäisissä keskusteluissa käyttääkin aika samaa (ja yksinkertaista) sanastoa, haluaisin kuitenkin oppia myös uusia sanoja. Ja onneksi uusia sanoja oppii pakostakin aina jonkin uuden tilanteen tullessa vastaan (esimerkiksi nyt raskauteen liittyviä sanoja).

Rion englannissa on vielä se ongelma, että se tekee aika paljon aikamuotovirheitä verbeissä, sillä indonesiassa on vain yksi verbimuoto. Ja nyt sillä on sama ongelma tietysti suomea opiskellessa. Mutta tää on vaan asia, jota se ei luultavasti koskaan tule aivan ymmärtämään, sillä on aivan mahdotonta yrittää selittää toiselle mikä on vaikkapa pluskvamperfekti, kun sillä ei ole mitään vertailukohtaa siihen... Onneksi preesensillä ja imperfektilläkin pärjää jo aika pitkälle.



Niin, ja puhutaanhan me Rion kanssa tietysti paljon suomeakin. Ollaan tehty sitä Rion Suomeen tulosta asti ja oonkin niin ylpeä siitä, että se on oppinut niin nopeasti. Tai ainakin musta se on ihan hyvä saavutus, että on parissa vuodessa oppinut suomea niin paljon, että voi opiskella suomenkielisessä koulussa! Nyt munkin vaan pitäis opiskella sitten indonesiaa... On kyllä ihan omaa saamattomuuttani, etten oo saanut sitä aikaiseksi, sillä indonesia on vielä suhteellisen yksinkertainen kieli. Mutta toisaalta se on tuntunut vähän hankalalta, kun Rio on vielä opiskellut suomea... (seli, seli...).

Eli loppujen lopuksi kieli on aiheuttanut ihan yllättävän vähän ongelmia meidän suhteessa. Ja seuraavaksi vaan odotellaan kuinka jännää siitä tulee, kun saadaan se lapsi ja puhutaan sille kaikkia kieliä... jaiks.

Mitä mietteitä muilla on suhteista, joissa ei puhuta omaa äidinkieltä? Toimiiko vai ei?



P.S. Näistä kieliasioista tulikin vielä mieleen, että ollaan Rion kanssa tehty uusi aluevaltaus ja ruvettu kääntäjiksi! No ei nyt ihan, mutta ollaan käännetty Sami Jaffa -Sound Tracker sarjaan indonesiaa (eli Rio on kääntänyt indonesiaa mulle englanniksi ja mä siitä suomeksi...) pariin jaksoon. Ensimmäinen jakso on nähtävissä täällä ja toinen indonesia-jakso tulee Teemalta 30.11. Olipa muuten aikamoista hommaa (joka aloitettiin jo Balilla!), kun ei tosiaan olla mitään ammattilaisia ja saatiin tuskailla käännösten kanssa hetki jos toinenkin... Mutta siellä ne meidän nimet lopputeksteissä komeilee, hehe!