30

Nyt se on tapahtunut. Musta tuli lauantaina kolmekymppinen! Oho. Oonko tosiaan jo niin vanha?

Mulla on lapsuudesta asti ollut kolme hyvää kaveria, jotka kaikki ovat mua vuoden vanhempia ja oon niiden kanssa tottunut aina tulemaan vuoden jäljessä. Kun siirryttiin ala-astelta yläasteelle, yläasteelta lukioon, täytettiin 18v. jne. Myös sirkuskoulussa olin yksi nuorimmista ja joissain asioissa sen kyllä todellakin huomasi. Mutta täältä mäkin vaan taas perästä tulen ja olen jo kolmekymppinen!

Mulla on aina myös ollut itseäni nuorempia kavereita. Sirkusta harrastaessa ei iällä oo ollut niin väliä ja kaikki ovat treenanneet yhdessä iästä riippumatta. Myös nuorempien opettaminen on pitänyt kai jokseenkin nuorekkaana.

Mitä vanhemmaksi tullaan, sen vähemmän ikä enää oikeataan merkitsee. Nykyään en enää mieti ensimmäiseksi, kun tapaan uuden ihmisen, että minkäköhän ikäinen hän on. Sisältö on tärkeämpi, kuin jokin numero paperissa. Mutta varsinkin tällä alalla jossain vaiheessa sitä vain tajuaa, ettei tästä ainakaan enää tule nuortumaan. Oon ollut onnekas, sillä kroppani on ollut hyvässä kunnossa näinkin pitkään eikä mitään vahinkojakaan ole sattunut. Mitä nyt selkä on kangistunut iän myötä, mutta sekin on tapahtunu jo teini-iän jälkeen, joten asia on jo aikoja sitten käsitely.

Onko mulla siis kolmenkympin kriisi? Ei. Koin hienoisen kriisin joskus 27:n paikkeilla, kun tajusin, etten tosiaan voi tehdä sirkusta ehkä loppuelämääni ja koko ajan tulee nuorempia ja parempia artisteja, kuin minä. Naisena sitä väistämättäkin myös ajattelee biologiaa ja sitä, että loputtomiin ei voi lillua nuoruuden hurmoksessa ja joitain päätöksiä elämästä vain täytyy tehdä. Tämä vaihe meni kuitenkin ohi. Ja nyt menee taas ihan hyvin. Tosin kaverini sanoi, että kriisi tuleekin vasta myöhemin sinä vuonna kun on 30, kun tähän asti olen kuitenkin ollut vasta 29-vuotta... Eli sitä odotellessa.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että jos nyt vaikka joutuisin sirkuksen lopettamaan, niin olisin vain kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä sitä näinkin paljon ja näinkin pitkään ja saanut kokea sen kautta uskomattomia asioita. Loppuelämän voisin sitten tehdä tyytyväisenä jotain vähän yksinkertaisempaakin työtä. Tai etsiä uusia unelmia.

Olen elänyt elämääni täysillä, nähnyt vähän maailmaa eikä mitään ei ole tavinnut katua. Mulla on ihana mies, mahtavia kavereita ja maailman paras äiti, joten mikäs tässä on elellessä. Asiani on paremmin, kuin moni uskaltaisi edes tässä maailmassa toivoa. Ja vaikka toisin lapsena epäilinkin, niin aikuisena olo on aika kivaa. Koko ajan on mennyt parempaan suuntaan, että tässähän ihan jännityksellä alkaa odottaa mitä kaikkea sitä ehtiikän tapahtumaan vielä ennen eläkettä!

Että ei kun kohti neljättä vuosikymmenettä, kyllä mä kestän!