Vuosi 2019 oli mulle melkoista vuoristorataa!
Vuosi oli täynnä aivan ihania hetkiä ja suurta rakkautta. Saatiin seurata Lunan kasvamista vauvasta taaperoksi sekä Alexan jatkuvaa kehittymistä ja oppimista. On ollut ihana nähdä sisarussuhteen muodostuminen ja noiden pienten välinen oma yhteys ja kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Olen kiitollinen, että sain olla kotona lasten kanssa vielä äitiysloman loputtuakin. Lisäksi päästiin aivan yllättäen käymään Balilla, joka oli kaikille vuoden huippuhetkiä!
Mutta vuosi on myös ollut raskas. Ehkä henkisesti raskain mitä olen koskaan kokenut. Elämä kahden lapsen kanssa on ollut rankempaa kuin osasin odottaa. Tai ainakin tuollaisen vauvan kanssa, joka ei nuku päiväunia ja huutaa edelleen, jos mä menen yksin vessaan... Erityisen raskasta kaikesta on tehnyt se, että olen hoitanut lapset suurimmaksi osaksi yksin Rion tehdessä paljon töitä. En ole kertaakaan nukkunut vuoden aikana aamulla pidempään kuin kahdeksaan (joka tuntuu nykyään jo pitkään nukkumiselta, sillä on sen verran harvinaista) ja yleinen väsymys purkautuu liian usein kiukkuisuutena ja ärjymisenä välillä vähän turhastakin Alexalle...
Vuosi on ollut myös melko yksinäinen. Kertaakaan vuoden aikana en ole nähnyt kavereitani ilman lapsia. Oikeastaan en edes tiedä enää ketä voisin nähdä, sillä olen aivan ulkona ainakin lapsettomien kavereideni jutuista eikä mua mihinkään ole pyydettykään... Mutta onneksi on sentään muutama äitikaveri (yksi uusikin!), joiden tuki on ollut äärimmäisen tärkeää ja olen hyvin kiitollinen heistä. Myöskään Riolla ja mulla ei ole ollut pahemmin yhteistä aikaa. Eikä kyse ole ollut edes siitä, etten haluaisi jättää Lunaa hoitoon tai Riolle, vaan siitä, että se todella pitkään vain huusi, jos en ollut paikalla, joka ei tietysti ollut kivaa oikein kenellekään... Niinpä olen ollut siitä erossa vain pakolliset menot, sillä eipä siinä kovin hauska mitään treffejäkään olisi ollut pitää, kun tietää toisen huutavan sen aikaa hysteerisenä...
Blogin olen halunnut pitää alusta asti pääasiassa positiivisena paikkana, mutta välillä ei vain ole ollut mitään kovin positiivista kirjoitettavaa. On helpompi kirjoittaa, että hyvin Lunalla menee, kun valittaa, että edelleen se nukkuu vain 15min päiväunia, heräilee öisin eikä viihdy ollenkaan rattaissa. Mutta toisaalta nää voi olla jollekin niitä vertaistuellisia asioita, joten ehkä yritän kirjoittaa niistä avoimemmin jatkossa.
Nyt onneksi alkaa hoidossa ja isin kanssa oleminen onnistua paremmin ja odotankin jo innolla, kun aloitan tekemään nyt vähän enemmän töitä. Ja eiköhän me vielä jossain vaiheessa tänä vuonna päästä Rion kanssa treffitkin pitämään!
En tehnyt mitään suuria uuden vuoden lupauksia, mutta lupaan pitää itsestäni parempaa huolta. Niin henkisesti kuin fyysisesti ja ottaa sitä omaa aikaa silloin kun sille on tarvetta. Tehdä vähemmän huonoja asioita ja enemmän hyviä.
Joten olipahan vuosi, mutta siitäkin selvittiin!
Nyt kohti vuotta 2020! Olkoon se hieman edellistä helpompi, lempeämpi ja onnellisempi! <3
P.S. Meidän reaaliaikaista elämää pääsee seuraamaan Instagramissa @ferdanifamily ja seurantaan kannattaa ottaa myös Facebook (Ferdani Family), jonne ilmoitan aina uudesta postauksesta!
Hei!
VastaaPoistaTosi ymmärrettävää, että haluat pitää blogin positiivisena. Kannustaisin kuitenkin edes toisinaan kertomaan, miltä oikeasti tuntuu. Jo sen ääneen sanominen tai kirjoittaminen saattaa auttaa purkamaan omia tuntoja.
Toivottavasti Lunan hoitoon jättäminen helpottaisi tänä vuonna ja saisit vähän omaa aikaa! Kuulostaa aikamoisen raskaalta, kun hän nukkuukin niin vähäsen. Toivon sulle hyviä hetkiä tähän vuoteen paljon paljon! <3