Ja palataanpa taas Aasian seikkailujen pariin! Postaussarjan ensimmäisessä, toisesessa, kolmannessa ja neljännessä osassa on käsitelty nyt koko Spark Circus projekti ja on aika siirtyä eteenpäin...
Spark Circuksen jälkeen matkustettiin Bangkokiin ja vietettiin muutama välipäivä siellä. Käytiin shoppailemassa China Townissa, syötiin sushibuffetissa ja hullaannuttiin paperi- ja lahjatavarakaupassa nimeltä Loft. Kauppa oli täynnä ihania vihkoja, kyniä, muovitaskuja yms. ja pyörittiin siellä varmaan kaksi tuntia. Kierreltiin molemmat omissa hyllyn väleissä ja aina välillä vaan törmättiin toisiimme ja huokailtiin ihastuksesta. Erityisen ihanaa kaupasta teki se, että kaikki oli tietenkin tosi halpaa. Ja pieni hullaantuminen sallittakoon, kun ei oltu kuitenkaan kuukauteen shoppailtu mitään tarpeetonta.
Bangkokista lähetettiin myös vähän kamoja kotiin (tai siis mun äitille, kun ei meillä kummallakaan ollut kotia). Pakattiin pahvilaatikkoon esim. tulikamat, ylimääräiset esiintymispuvut ja vähän turhia vaatteita. Niin ja vähän niitä vihkoja ja muovitaskuja, hehe. Kun vietiin pakettia postiin, tavattiin siellä suomalainen mies. Ei oltu pitkään aikaan tavattu ketään suomalaista ja päätettiin mennä postireissun jälkeen syömään yhdesssä. Mies osoittautuikin sitten ihan kunnon kusipääksi. Jutut oli alusta asti aika ärsyttäviä ja omahyväisiä ja kun hän esimerkiksi kysyi nimeäni (suomalaiseen tapaan vasta sitten kun oltiin jo syömässä) ja kun vastasin, hän vain totesi: "Toi on kyllä keksitty nimi." Niin just... Tämän jälkeen menin käymään vessassa ja tullessani sieltä, mies sanoi lähtevänsä. Ajattelin, että hän maksoi sillä aikaa, kun olin vessassa ja sanoin vaan moi moit. Petra istui vieressä silmät pyöreinä ja sanoi, että nyt hän kyllä häipyi mitään maksamatta! Että semmonen ihana herrasmies lounasseurana. Välillä kyllä melkein hävettää olla suomalainen.
Bangkokista jatkettiin Aranyapraphetiin rajan tuntumaan ja Poi Petin raja-aseman kautta Cambodzan puolelle. Rajalla turistien on hyvä varautua jos jonkinlaisiin huijausyrityksiin. Rajalta on mm. ilmainen bussikuljetus turisteja varten tehdylle bussiasemalle, josta heiltä pyydetään ylihinta. Pienen taistelun jälkeen löydettiin kuitenkin autokyyti suoraan Battambangin kaupunkiin, jossa tulisimme asumaan seuraavan kuukauden.
Battambangissa on ranskalaisperusteinen sirkuskoulu nimeltään Phare Ponleu Selpak, jonne olimme menossa vapaaehtoisiksi opettajiksi. Saimme majoittua ilmaiseksi koulun pihapiiriin kuuluvassa talossa, jossa asui samoissa hommissa myös suomalainen sirkuskaverimme sekä espanjalainen muusikko. Päivät menivät niin, että aamupäivisin saatiin itse treenata, iltapäivisin opetettiin ja iltaisin meillä oli vapaata. Oli kiva päästä pitkästä aikaa kunnolla treenaamaan. Odotin varsinkin ilma-akrobatian opettamista ja treenaamista, sillä en ollut päässyt melkein pariin kuukauteen roikkumaan missään ja ilma-akrobaatille se tarkoittaa kämmenten pehmenemistä ja puristusvoiman katoamista.
Ensimmäiset päivät menivät mukavasti tutustuen sirkuskoulun toimintaan ja kotiutumiseen. Mutta vain muutama päivä saapumisemme jälkeen tapahtuikin yllättävä käänne... Kaupunkiin iski valtava rankkasade ja myrsky, joka vaurioitti sirkustilan katon. Kaikki patjat ja välineet kastuivat litimäriksi ja ne jouduttiin kantamaan sateen jälkeen ulos kuivumaan. Tuhot olivat niin pahat, ettei sirkustilaa voinut käyttää ennen korjaustöitä ja opetus siirrettiin viereiseen tyhjään saliin. Tässä salissa ei tietenkään ollut ilmakiinnitysmahdollisuuksia, trampoliinia tai isoja patjoja. Eli se siitä ilma-akrobatista sitten.
Treenitila
Talon seinässä olevia koristekuvioita.
Kuvia treenitilasta myrskyn jälkeiseltä ajalta. Patjat ja muut välineet eivät olleet aivan priimatavaraa alun alkaenkaan, joten kastuminen ei todellakaan tehnyt niille hyvää...
Asunto, jossa asuimme oli melko askeettinen, mutta kelpasi meille hyvin. Pojat asuivat alakerrassa omissa huoneissaan ja meillä oli Petran kanssa yläkerta. Yläkerrassa molemmille oli patjat hyttysverkkoineen ja hyllyköt tavaroille. Vessa (Aasialainen reikä-malli tietenkin) sekä pieni oleskelualue pöytineen ja tuoleineen olivat yhteisiä. Jääkaappia tai ruoan valmistusmahdollisuuksia ei ollut, mutta ei se mikään suuri ongelma ollut. Petran ja mun ruokavalio oli melko minimalistinen, mutta se oli ehkä Bangkokin herkuttelujen jälkeen ihan hyvä. Pyykit pestiin itse, mutta taloa kävi siivoamassa sympaattinen paikallinen nainen.
Meidän kotitalo.
Istuskelualue, jossa vietettiin monia teehetkiä.
Meitsin rinkan sisältö nätisti hyllyillä.
Hyttysverkot oli tosi kivat, mutta niissä oli valitettavasti aika paljon reikiä ja joka yö sai siis jakaa pedin kaiken maailman pikkuötököiden kanssa. Varsinkin kun yleensä luin taskulampun valossa ennen nukkumaan menoa ja ne tykkäs kans siitä valosta...
Puuha-Pede pyykinpesu hommissa!
Suihkusta tuli välillä enemmän vettä ja välillä vähemmän. Onneksi oli vesiallas ja kuuppa, jolla pärjäs myös ihan hyvin.
Näihin oltiin jo totuttu matkan varrella, mutta ei oltu aikasemmin jouduttu käyttämään pelkästään reikävessaa. Siinä meni kyllä hetki totutellessa ja välillä oli aika tuskallisia tilanteita, kun kykki siellä pohkeet krampissa... Ja mä oon kuitenkin sirkustaiteilija! On ne Aasian mummot ja papat kyllä notkeita...
Meidän päivät meni niin, että aamulla nautiskeltiin ensin teetä muutama hetkinen. Aamupalaksi oli yleensä kookosöljyä ja joskus jotain pähkinöitäkin. Sitten mentiin treenaamaan. Tää oli ensimmäinen kerta, kun mun piti ottaa sirkustreeneihin hikipyyhe mukaan, kun oli niin kuuma, että esimerkiksi käsillä seistessä saatto hikitippoja vaan tippua lattialle. Treenasin lähinnä käsillä seisontaa ja vanteita, kun ilma-akrobatiaan ei ollut mahdollisuuksia. Tehtiin myös Petran kanssa hullun lailla voimaharjotuksia, kun tuntu, että kaikki lihakset oli surkastuneet Spark Circuksen aikana. Nyt päästiin onneksi roikkumaan edes puolapuille ja rekkitangolle. Kuumassa ilmassa oli myös ihana venytellä. Mä en oo enää vuosikausiin ollut kovin notkeä selästä, mutta tuolla olin aivan yllätynyt itsestäni, kun pääsinkin taas jos jonkinlaisiin notkeusasentoihin (hitsi kun ei muuten tullut otettua kuvia niistä)!
Lounasta syötiin usein muiden opettajien kanssa läheisessä talossa, jossa eräs perhe valmisti ruokaa. Ruokana oli aina riisiä ja jotain sen kanssa.
Iltapäivällä oli meidän aika pitää tunteja. Oltiin yleensä apuopettajina paikallisten opettajien parina. Lapsethan puhuivat vain khmeriä. Olin yleensä mukana venyttely-, voima- ja käsilläseisonta tunneilla. Lisäksi mulla oli yksityisoppilas, jolle pidin välillä vannetunteja. Opetusmetodit poikkesivat jonkin verran Suomessa totutuista metodeista, mutta lapsia ei koskaan pahoinpidelty niin kuin esimerkiksi Kiinassa tai Venäjällä usein tapahtuu. Venytykset olivan omaan silmääni aika ronskeja eivätkä kehon hyvät linjaukset olleet ihan niin tärkeitä heille. Mua myös ihmetytti, että lähes kaikki oppilaat olivat selästä ja sivuspagaatissa hyvin notkeita, mutta tavalliset spagaatit eivät oikein menneet. Vaikka kuri oli melko kova ja tunnit rankkoja, oli kuitenkin ilo katsoa, kuinka oppilaat todella halusivat harjoitella, olivat aina hymyssä suin eivätkä koskaan tuntuneet valittavan mistään. Toista se on Suomessa, jossa aina saa kuunnella oppilaiden kitinää ja valitusta...
Tää ei siis ollut se mun vanne oppilas, vaan pidin kerran pikkusille kans vannetunnin, kun koululta löytyi tollasia hienoja puuvanteita.
Illat meillä oli vapaita. Treenitilan vieressä oli sirkusteltta, jossa oppilaat esittivät iltaisin erilaisia sirkusesityksiä. Battambang ei ole kovin turistoitunut kaupunki, mutta näissä esityksissä kävi usein länsimaisia katsojia. Iltaisin me yleensä käytiin myös kaupungilla nettikahvilassa. Paljon muuta siellä ei sitten tapahtunutkaan, sillä auringon laskun jälkeen seitsemän aikoihin kaikki paikat menivät kiinni. Vain muutama turisteille suunnattu ravintoja oli auki. Välillä meillä oli päivisinkin aikaa käydä kaupungilla ja silloin siellä oli kyllä vilinää ja markkinameinikiä. Olin tässä vaiheessa vielä aika pelokas ottamaan moottoripyörätaksia, kun en halunnut mennä kyytiin ilman kypärää ja rutistaa kauhusta kankeana vierasta kuskia. Niinpä yleensä kävelimme muutaman kilometrin matkan kaupungille. Monet piti meitä varmaan ihan sekopäinä, kun tallattiin usein sitä matkaa kuumassa auringon porotuksessa hiki niskassa valuen... Iltapalaksi ostettiin yleensä kotikadulta vesimeloni tai ananas puoliksi.
Viikonloppuisin meillä oli vapaata ja käytiin yleensä kiertelemässä Battambangia. Käytiin mm. bambu-juna ajelulla, muutaman kerran yleisellä uimaaltaalla uimassa ja kattomassa erään luolan suulta lähtevää valtaisaa lepakkovanaa. Battambang on kiva kaupunki ja suosittelenkin sitä, jos haluaa lähteä vähän turistialueiden ulkopuolelle ja nähdä aitoa paikallista meininkiä. Yks viikonloppu tehtiin retki Siem Reapiin katsomaan Angkor Watia, josta olenkin kirjoittanut juttua jo täällä.
Vanhalla junaradalla kuljetettiin ennen vanhaan tavaraa tällaisillä bambulavoilla ja nykyään niillä viihdytään turisteja kuljettamalla heitä edes takaisin rataa pitkin. Vauhti oli aika hurja ja oli hauska katsella maisemia kyydissä istuen. Raiteet olivat joistain kohdista aivan kieroja ja erityisen hauskaa oli se, kun toinen vaunu tuli vastaan. Silloin nimittäin piti nousta kyydistä ja kuljettaja nosti vaunun pois raiteilta ja siirsi sen toisen vaunun ohi.
Tuolta kallion kolosta niitä lepakoita lähti tietyllä kellon lyömällä tulemaan. Koko vanan ulos tulemiseen kesti puolisen tuntia. Ihan uskomatonta! Niillä täytyy olla joku järjestelmä millon on kenenkin vuoro lähteä. Lepakot lähtevät siis ruokailemaan ja palaavat kai jokainen omia aikojaan. Tällaisia paikkoja on kai muuallakin. Onko joku nähnyt jossain?
Cambodzan aikana totuin pikkuhiljaa myös moottoripyörän kyydissä istumiseen, kun sain ensin harjoitella sitä kaverin kyydissä. Aluksi tosiaan rutistin hulluna kuskia ja kenotin päätä jotenkin ihan vinossa. Ensimmäiset matkat olivat ihan tuskaa, mutta tuolla lepakkoretkellä sitten viimein onnistuin rentoutumaan ja sain päänkin suoraksi, että pystyin katselemaan maisemia molemmilta puolilta. Nyt tuntuu hassulta ajatella, että pelkäsin tätä aluksi niin paljon, kun nykyään se on musta tosi hauskaa ja olen myöhemmin viilettänyt mm. Bangkokin mopotaksin kyydissä ilman kypärää (joka ei tietenkään ole mikään ylpeilyn aihe, vaan tosi tyhmää!) ja pitämättä edes kiinni.
Oli mielenkiintoista tutustua Cambodzan kulttuuriin ja nähdä läheltä paikallisten elämää. Maan historia on verinen ja rauha maahan on saatu vasta vuonna 1991, joten sodan vaikutukset näkyvät yhä. On hurjaa ajatella, että kaikki maan aikuiset ihmiset ovat kokeneet sodan. Itse teimme huomioita, että maan nuoriso tuntuu positiiviselta ja suuntaa katseensa reippaasti tulevaisuuteen, mutta vanhemmassa polvessa oli aistittavissa jonkin verran masentuneisuutta. Juuri tämä sukupolvi olisi tarvinnut terapiaa vaikean historiansa käsittelyyn...
Vaikka Cambodzassa oli tosi kivaa ja kaikki sirkuskoulussa olivat oikein mukavia, oli meillä Petran kanssa hieman vaikeitakin hetkiä siellä. Monet paikalliset eivät oikein osanneet englantia ja oli vaikea tutustua paremmin. Siem Reapin viikonlopun jälkeen alkoi myös reissukuume vaivata, kun katseli siellä muita matkalaisia, joilla oli vapaus tehdä mitä vain ja itse oli vielä töissä. Olin kuitenkin tosi tyytyväinen molempiin projekteihin. Ne olivat mahtavia ja tärkeitä, mutta myös rankkoja. Niinpä kahden ja puolen kuukauden vapaaehtoistöiden jälkeen oli ihanaa tehdä omia suunnitelmia, pakata rinkat ja jatkaa eteenpäin...
Se minne jatkoimme seuraavaksi, kuulette seuraavassa osassa!
Ei kommentteja