Uhma tuli taloon

Moi vaan! Täällä ollaan ihan elossa, vaikka bloggaustahdista voisi päätelläkin jotain ihan muuta... 

Blogi ei ole unohtunut mihinkään, mutten ole vain keksinyt viimeaikoina mitään järkevää kirjoitettavaa. Haluaisin pitää blogin pääasiassa positiivisena paikkana, mutta viime viikot on tehnyt lähinnä mieli tulla vain oksentamaan tänne kaikki kiukutus ja ärsytys, jota Pikku Myyn alkanut uhmaikä on aihauttanut... Ensimmäiset pahemmat uhmakohtaukset alkoivat joulukuussa, jolloin mistä vain mikä ei mennyt Myyn mielen mukaan, tuli hirveä raivo. Kaikki siirtymät on myös nykyään todella raskaita, kun Myy ei halua pukea vaatteita tai istua rattaissa. Varsinkin metromatkat on yhtä helvettiä, kun ainut mitä Myy haluaisi tehdä on kävellä pitkin metroa tai seistä keskellä lattiaa. Ja olenpa jopa muutaman kerran antanut tehdä senkin, kun en vaan ole jaksanut enää pitää huutavaa ja rimpuilevaa taaperoa sylissä. Siinä on sitten mummot saaneet henkäillä, kun lapsi on kaatunut lattialla metron pysähtyessä.... Ainut millä Myyn saa pysymään rattaissa metromatkan ajan on videoiden näyttäminen puhelimelta, jota sitten teenkin välillä, vaikka siitä tulee aina vähän huono-mutsi olo... Myös kävellessä paikasta toiseen, täytyy Myy välillä lahjoa puhelimen avulla rattaisiin istumaan, kun usein tilanteet on sellaisia, että se ei suostu istumaan, mutta ei jaksa kävelläkään tai vaan valahtaa velttona maahan, jos sitä yrittää pitää kädestä. Toinen vaihtoehto on sitten kantaa lasta yhdellä kädellä ja työntää rattaita toisella kädellä, joka ei myökään huippu hauskaa ole, vaikka positiivisesti ajateltuna varmaan siitä johtuen mun käsilihakset on ihan ok kunnossa, vaikken pahemmin kerkeä niitä jumppaamaan. 

Joulun aikaan tilanne vähän rauhoittui. Ja tammikuun alkukin meni jo hieman kivemmin, kun itse osasi jo asennoitua, että tämmöistä tämä nyt välillä on, kun neiti opettelee tunteiden käsittelyä ja kokeilee rajoja. Mutta nyt on taas ollut muutamia sellaisia päiviä, että ei tiedä miten jaksaisi iltaan asti ja päivän paras hetki on silloin kun lapsi on päiväunilla. Tai sitten ei ole. Myy on nimittäin välillä jättänyt päiväunia poiskin, mutta ei selkeästi jaksa ilmankaan niitä. 

En varmaan ikinä tule unohtamaan esim. viime viikkoista saunareissua kahdestaan Myyn kanssa... Myy ei ollut nukkunut päiväunia ja sai maailman isoimmat raivarit, kun ei olisi halunnut lähteä saunasta pois. Taloyhtion saunavuorolta nyt on kuitenkin poistuttava tiettyyn aikaan ja lopulta mun piti yrittää raahata rimpuilevaa alastonta lasta toisessa kainalossa (kun en saanut sitä puettuakaan) ja kantaa muoviammetta täynnä meidän tavaroita toisessa kainalossa. Se ei tietysti onnistunut ja lopulta Myy kieri alasti rappukäytävän lattialla huutaen ihan järkyttävän kovaa (sillähän on muutenkin maailman kovin ääni). Sitten kuulin, että joku naapuri tulee ulko-ovesta ja ajattelin, että nyt on vaan pakko pyytää sitä avuksi kantamaan amme, että me päästään kotiin. Mutta eikös se ollut juuri se naamansakin tatuoinut juoppo-nisti-varas, jota en kyllä viitsinyt apuun pyytää... Ei siis auttanut kun raivolla kahmaista kaikki käsiin ja lopulta päästiin sisälle. Sisällä Myy jatkoi huutamista vielä niin kovaa, että mä pelkäsin ihan oikeasti, että kohta joku naapuri tulee katsomaan, että kidutanko mä sitä lasta vai mitä tapahtuu... Että sellainen saunareissu! Voi olla, että tällä viikolla jätetään sauna väliin... 

Tämmöistä meille siis kuuluu. Raivokohtaukset nyt vielä menee, kun ne aina jossain vaiheessa kuitenkin loppuu ja sitten äitin syli ja lohdutus taas kelpaa. Eikä tunteiden hallitsemista opettelevalle pienelle voi mitenkään olla siitä vihainen, mutta nuo kulkemiset saa mut välillä aivan raivonpartaalle ja liiallinen videoiden näyttäminen saa itsensä tuntemaan aivan epäonnistuneeksi vanhemmaksi jo ennen kun lapsi on kerennyt edes kahta vuotta täyttää... Ärsyttää myös, kun välillä ei jaksa edes lähteä mihinkään kauemmas, kun kaikki kiva kuten leikkipuistossa sisällä leikkiminen tai perhekerho loppuu aina ihan hirveeseen huutoon ja taisteluun. Mutta on meillä onneksi niitä kivoja ja ihaniakin päiviä aina väleissä, eihän tätä muuten jaksaisi selväjärkisenä!

Huh. Mutta ehkä mä nyt jaksan kirjoitella taas jotain positiivisempiakin juttuja, kun on saanut välillä vähän purkaa näitä raskaampia pois... Ainakin yksi kiva pikku resepti on tiedossa piakkoin!

Ja vaikka en ole koskaan nähnyt kenenkään muun lapsen käyttäytyvän metrossa samalla tavalla tai huutavan yhtä kovaa, niin sanokaa nyt joku pliis, että muillakin on välillä tällaista!

P.S. Ota seurantaan myös Eat Hoop Loven Facebook sekä Instagram (@eathooplove)!